Vuonna 2009 aloitin yliopisto-opinnot ja muutin Tampereelle. Tunne kropan hallinnantunteen menettämisestä tuli vahvemmaksi osaksi arkea. En varmasti muista, että milloin sain paniikkihäiriön ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön diagnoosin, mutta mitä luultavimmin se sijoittui vuodelle 2010. Saadessani nimen tuntemuksilleni ja tiedon siitä, että huolimatta siitä, että lähes päivittäin koin saavani vähintäänkin sydänkohtauksen, oli aika tervehdyttää mieli. Tämä tarkoitti niiden vaikeiden lapsuuden ja nuoruuden kokemusten käsittelyä, oman itsensä löytämistä sekä ennen kaikkea armollisuutta itseä kohtaan. Lopulta olikin aika hyväksyä, että vaikka kyseessä on kroonistunut sairaus niin omat elämäntavat ja itsensä tunteminen ovat avaintekijöitä sen kanssa, että sairauden kanssa pystyy elämään tavallista elämää. Mieheni oli rinnallani läpi vaikeiden aikojen, vaikkakin asuimme eri kaupungeissa. Yksi elämäni parhaista päätöksistä oli hankkia ensimmäinen rescuekoira, Roosa, vuonna 2010. Roosa oli ujopiimä, jonka kanssa eheydyimme yhdessä ja opettelimme tavallista arkea ja selviytymistä toisiamme tukien.
Päätin, että oman hyvinvointini kannalta on paras, että pääsen mahdollisimman pian takaisin Vaasaan. En kuitenkaan halunnut lopettaa opiskelujani, sillä tiesin, että sosiaalipsykologia oli minun juttuni ja opintojen päättäminen olisi vain pahentanut oloani. Sen sijaan keskitin voimavarani opiskeluun ja päätin selviytyä keinolla millä hyvänsä. Lopulta opiskelin sosiaalipsykologian kandidaatin ja maisterin opinnot kolmessa vuodessa siten, että neljännelle vuodelle jäi ainoastaan gradun kirjoittaminen, mitä työstin Vaasasta käsin. 2013 valmistuin sosiaalipsykologiksi ja yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Olin kuitenkin 2012 hakenut varuilta Vaasan yliopistoon hallintotieteitä opiskelemaan, ja pääsinkin ensiyrittämällä sisään pääsykokeiden kautta. Päätin hyväksyä paikan, mutta siirsin aloittamista vuoteen 2014. Opintoja olen tehnyt työni ohessa, ja tavoitteenani on saavuttaa tästä ainoastaan filosofian kandidaatti ja sitten taas siirtyä jotain uutta opiskelemaan.
Pro gradu -tutkielmaa työstäessäni aloitin alkuun 50 % nuorisotyöntekijänä Vaasan kaupungilla, mistä kuitenkin muutaman kuukauden päästä aloitin tekemään alkuun 80 % monikulttuurisen nuorisotyöntekijän työtehtäviä, ja gradun valmistuttua siirryin työskentelemään kokoaikaisesti nuorten tieto- ja neuvontapalveluun. Työskentelin nuorisopalveluissa 2012-2015. Nuorisotyön lisäksi tein myös töitä öisin eräässä vaasalaisessa yökerhossa dj:nä ja plokkarina.
Marraskuussa 2013 sanoimme tahdon mieheni kanssa. Samalla viikolla kun avioiduimme, muutimme myös ostamaamme vanhaan idylliseen pieneen omakotitaloon Sundomiin.
Vuonna 2015 sain unelmieni työpaikan Uudenmaan ELY-keskuksesta Kotona Suomessa -hankkeesta. Hanke oli suunniteltu työ- ja elinkeinoministeriössä ja sille oltiin asetettu suuret odotukset ja tavoitteena oli jalkauttaa TEM:n alaisen Kotouttamisen osaamiskeskuksen toimintaa paikallistasolle. Työn alku ei sijoittunut mitenkään helppoon kohtaan, sillä aloitin työt 1.6.2015 ja heinäkuussa oli jo ensimmäiset näkymät turvapaikanhakijoiden määrän kasvusta. Toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna hankkeen aloituskohta ei olisi voinut osua parempaan ajankohtaan, sillä tilanne oli niin hektinen, että se vaati nopeaa reagoimista ja asioiden sisäistämistä laaja-alaisesti. Myös toimijat kolmen maakunnan alueilla tarvitsivat aiempaa enemmän tukea kotouttamistyöhön ja pakolaisten vastaanottoon.
Vuoden 2016 syyskuussa syntyi poikani. Raskausaika meni hyvin - lukuunottamatta viimeistä kuukautta, jolloin kärsin pahoista lääkkeiden vieroitusoireista. Lisäksi neuvolassa oli tehty virheellinen arvio pojan koosta, ja lopulta synnytyslaitokselle syliini laitettiin vain 2,3 kiloinen nyytti. Pelko oli alkuun jatkuvasti läsnä. Tuoreena äitinä ja äitiyteen vasta opettelevana kaikki oli uutta, ja epävarmuus pojan kasvusta ja terveydestä askarruttivat mieltä. Onneksi poikamme oli sitkeä sissi, ja pieneuudestaan huolimatta hän kasvoi. Nykypäivänä hän on edelleen ehkä rakenteeltaan muita vertaisiaan "sirompi", mutta mikä tärkeintä, hän on terve aktiivinen pikkunappula. Äitiys on jatkuvaa opettelua. Päätin jo alkuun, että tavarat tai suuret elämykset eivät ole meidän perheen "arkea" vaan tärkeintä on turvata normaali arki. Mieleeni on jäänyt erään lastentarhanopettajan sanat, kun hän totesi, että lapsille ei loma-aikaan ole tärkeintä suuret kokemukset vaan heille tärkeintä on vanhempien läsnäolo ja yhdessä tekeminen. Tätä olen omassa äitiydessäni pyrkinyt vaalimaan ja toimimaan sen mukaisesti.
Vuonna 2016 syyskaudella tein kandidaatin tutkielman Vaasan yliopistoon. Pieni nyyttini nukkui paljon, sillä hänen voimavaransa olivat vielä pienet. Poikani nukkui imetystyynyn päällä reisieni päällä samalla kun kirjoitin ruokapöydän ääressä kandidaatin tutkielmani.
Alkuvuodesta 2017 minua pyydettiin kuntavaaliehdokkaaksi. Olin tuolloin äitiyslomalla ja ajattelin, että no mikä ettei. En ole aikaisemmin ollut aktiivinen politiikassa, saati edes ollut minkään poliittisen puolueen jäsen. Uuden oppiminen kuitenkin kiinnostaa ja päätin kokeilla mihin tämä tie veisi. En ajatellut, että ensikertalaisena pääsisin heti sisään, mutta toisin kävi. Vihreistä pääsi neljä naista valtuustoon ja minä olin yksi heistä. En muista milloin olisin viimeksi ollut niin liikuttunut kuin silloin, kun tuo tulos tuli julki. Niin moni oli antanut minulle tukensa ja uskoivat siihen, että hoidan hommat kotiin. Tätä olen pyrkinyt tekemään luottamustehtävissäni ja edistämään antamiani lupauksia: mielenterveystyön varmistaminen, pk-yrittäjyyden edistäminen, lasten ja nuorten palveluiden puolustaminen, eläinten hyvinvoinnin turvaaminen.
2017 keväällä koin myös yhden suurimmista vastoinkäymisistäni kun jouduin lopettamaan vain neljävuotiaan romanialaisen rescuekoirani Vilhon. Vilho tuli meille 8 kk ikäisenä. Lopulta Vilholla oli niin paljon sairauksia, jotka vaikuttivat myös koiran käytökseen, eikä lääkinnälliset keinot auttaneet. Oli aika luopua yhdestä rakkaasta karvaisesta perheenjäsenestä. Vuoden 2018 helmikuussa olin valmis ottamaan uuden rescuen Roosan kaveriksi. Alkuun Goodwinin (nyk. Godis) oli tarkoitus asua meillä siihen asti, että hän löytää pysyvän kodin. Godis oli kuitenkin arkajalka, ja ymmärsin puolen vuoden päästä, että on koiraakin kohtaa väärin, jos hänet sijoitetaan vielä 8 vuoden ikäisenä toiseen kotiin, sillä hän oli ottanut Roosan omaksi turvakseen. Godis oli asunut koko ikänsä koiratarhassa 3000 muun koiran kanssa vailla sosiaalistamista. Kotikoiraksi oppiminen on kestänyt Godikselta kauan enkä usko, että hän koskaan tulee olemaan "täysin sisäsiisti" tai täysin tasapainoinen. Mikä tärkeintä hän on kiltti karvaturri, joka ei uskalla tehdä edes kärpäselle pahaa.
Sitten päästään viimeiseen käännökohtaan, joka sijoittuu työelämään. Vuoden 2018 marraskuussa minut valittiin Pohjanmaan ELY-keskuksen vs. maahanmuuttapäälliköksi. Viransijaisuus kestää 2021 maaliskuuhun. Nimike ja työtehtävät ovat laajentuneet, ja nykyään virallinen nimikkeeni on kotouttamis- ja nuorten palveluiden päällikkö.
En tiedä mitä odottaa tulevalta vuosikymmeneltä. Olen vasta 30-vuotias ja koen saavuttaneeni tähän mennessä jo niin paljon. Aika näyttää mitä tuleva vuosikymmen tuo tullessaan. Niin tai näin, kaikesta selvitään. Positiivisuudella kohti tuntematonta 2020-lukua!
Toivon jokaiselle vilpittömästi onnea ja menestystä tuleville vuosille! Rauhaa ja rakkautta!
