Päätin kirjoittaa blogikirjoituksen kuluneesta viikosta. Viikon sisään on sisältynyt unettomia öitä, itkua, kipuhuutoa, voimattomuutta sekä erityisesti pelkoa. Perjantai-iltana 18.1.2019 kaikki alkoi.
Päähäni syöksyi tajunnan räjäyttävä kipu. Kireä paineen tunne otsassa, sumenemista ja painontunnetta silmissä sekä huminaa korvissa. Tuolloin en voinut kuvitella, että kipu voisi vielä yltyä tai että joutuisin sietämään sitä seitsemän loputonta vuorokautta.
Maanantaina ja tiistaina oli kaksi tilaisuutta, joiden parissa olin työskennellyt joulukuusta 2018 lähtien. Vauhti oli ollut kova viimeiset viikot mutta tunne oli hyvä, että nyt pääsee näkemään uurastuksen lopputuloksen. Kuitenkaan maanantaina kipu ei ollut vieläkään hellittänyt enkä ollut saanut nukuttuakaan. En pystynyt liikkumaan vaan makasin sängyssä. En pystynyt katsomaan edes televisiota, joten laitoin puhelimesta vain radion taustalla soimaan, jotta aika menisi nopeammin ja voisin yrittää keskittyä muuhunkin kuin kipuun. Työterveydestä olisin saanut ajan 17.30 lääkärille, mutta tiesin, että siihen en voisi enää odottaa. Soitin yksityisellä lääkäriasemalle ja he tulivat meille kotikäynnille. Luonnollisesti en ollut ajokunnossakaan. Pitkin viikonlopun olin syönyt buranaa ja sunnuntaina vaihdoin buranan panadoliin. Lääkäri kuitenkin ehdotti, että kokeilisin näiden kombinaatiota 1000 + 800 muutaman kerran päivässä. Tulehdusarvot olivat hieman tavallista korkeammat, mutta ei mitenkään hälyttävän korkeat, että niihin oltaisiin sen enempää kiinnitetty huomiota.
Tiistaina olo kävi entistä huonommaksi ja päädyimme akuuttiin klo 17. Lääkäri oli todella mukava ja huomasi, että hän otti asian hoitaakseen. Hän tutki pitkältä aikaväliltä potilashistoriaani ja kyseli sieltä mahdollisia linkittyviä tekijöitä, joita ei kuitenkaan lopulta ollut. Tulehdusarvot olivat entisestään nousseet, mutta ne eivät olleet vieläkään hälyttävät. Sain kortisonia, lihasrelaksantteja ja tujumpaa särkylääkettä lääkärissä ja olotilani alkoi kohentua. Lääkäri määräsi minulle samat lääkkeet reseptillä ja sanoi, että jos oireet jatkuvat niin minun tulee hakeutua uudelleen hoitoon. Menimme samantien hakemaan lääkärin määräämät lääkkeet klo 21.30 apteekista.
Keskiviikkona otin lääkkeet aamusta. Pientä vihlontaa vielä tuntui päässä mutta ajattelin, että lääkkeet eivät olleet vielä ehtineet vaikuttamaan tarpeeksi pitkään. Kipu jälleen yltyi päivän edetessä ja iltaa kohti tilanne oli täysin sama, joka se oli ollut perjantaista lähtien.
Torstaina yritin tavoittaa jälleen työterveydestä hoitajaa tai lääkäriä. Kenellekään ei ollut aikoja kyseiselle päivälle. Yksi vapaa puhelinaika oli klo 14.30 hoitajalle, mutta hän ei voisi kirjoittaa periaatteessa edes sairaslomatodistusta vain puhelun perusteella. Ymmärrän toki tämän, osa voisi käyttää tilannetta hyödykseen. Valitettava asia meille tunnollisille työntekijöille. Yritin saada aikaa terveyskeskuksesta, jossa myös todettiin sama asia - ei ole antaa aikoja. Toisaalta minua kehotettiin tulemaan vain terveyskeskukseen niin pääsisin jonottamaan hoitajalle. Sanoin suoraan, että odotushuoneessa odottamiseen minusta ei tässä olotilassa ole. Lisäksi mietin mielessäni, että miksi ihmeessä menisin hoitajalle, jos olen jo kaksi kertaa ollut lääkärissä? Jätin puhelun siihen ja kiitin.
Odotin tunnin ja vaivuin suorastaan epätoivoon. Kehen minun tulisi tässä tilanteessa kääntyä?!
Päädyin ottamaan luurin uudestaan käteeni ja soittamaan terveyskeskukseen. Tällä kertaa vastaanottovirkailija oli eri henkilö ja selitin hänelle tapahtuneen. Tällä kertaa myös sanoin ääneen sen mitä vain aiemmin mietin: En ymmärrä tätä järjestelmää. Kaksi lääkäriä on jo tutkinut minut ja akuutin lääkäri on kehottanut minua hakeutumaan uudelleen hoitoon, jos särky ei lakkaa. Miksi siis minun pitäisi mennä ensin hoitajalle tekemään jälleen arvio tilanteesta, joka sitten ohjaisi minut mahdollisesti terveyskeskuslääkärille joka sitten voisi tehdä lähettään sairaalaan? Puhelu tuntui pitkältä, mutta tuskin se oli tavallista pidempi. Lopulta virkailija päätti, että hän faksaa suoraa tietoni ja lähetteen akuuttiin lääkärinvastaanotolle.
Lähdimme siis jälleen akuuttiin. Ilmoittauduin itkuisena ja turhautuneena vastaanotolla. Ehdin juuri ja juuri istahtaa aloilleni kun tiistaina tapaamani lääkäri huusi nimeäni. Pääsin siis välittömästi hoitoon. Ensin otettiin vielä verikokeet ja tulehdusarvot. Koska kipu ei lakannut lääkityksellä ohjattiin minut valvomoon klo 15, missä sain suonensisäisesti kortisonia ja kipulääkettä.
Luin valvomon seiniltä, että vierailijat saisivat olla vain 15 minuuttia paikan päällä. En ollut eläissäni ollut aikaisemmin valvomon kaltaisessa paikassa. Jos suoraan puhutaan, niin pelkään sairaaloita. En tiedä suoraa syytä sairaalapelolleni, mutta se saattaa johtua siitä, että aistin ja imen herkästi ihmisten energiaa ja sairaalassa luonnollisesti on paljon pahoinvoivia ihmisiä ja näin olotilani käy todella raskaaksi ja sietämättömäksi henkisellä tasolla. Hoitajat onneksi olivat myös lukeneet aikaisemmat potilaskertomukseni ja tiesivät, että saimme 2016 synnytysosastolla poikkeusluvan, että mieheni sai jäädä vierelleni koko sairaalajakson ajaksi. Hän siis nukkui lattialla patjalla. Mieheni sai siis jäädä vierelleni valvomoon.
Alkujaan meille annettiin arvioksi, että olisimme valvomossa kaksituntia. Lopulta tuo kaksituntia pitkittyi 9 tunniksi. Suonensisäiset lääkkeetkään eivät tehonneet. Makasin 9 tuntia katsellen valvomon menoa kaikessa hiljaisuudessa mieheni istuessa vierelläni.
Olo alkoi käydä henkisesti paremmaksi seuratessani henkilökunnan työntekoa. Huomasin, että kaikilla oli omat roolit työnjaossa ja yleisilmapiiri oli miellyttävä ja kaikki kannustivat toisiaan. Jokaista potilasta kohdeltiin arvokkaasti ja omalla äidinkielellä.
Oma fyysinen jaksamiseni kuitenkin heikkeni entisestään. Pitkittynyt päänsärky, valonarkuus silmissä ja väsymys tekivät olosta rauhattoman ja itkuisen. Mietin paljon kaksivuotiasta poikaani, joka oli hoidossa isovanhemmilla. Mietin, että vaikka jokailtainen kainaloon nukuttaminen alkoi käydä raskaaksi, niin sillä hetkellä en olisi halunnut tehdä mitään muuta kuin nukuttaa hänet syliini.
Sain lopulta toisen lääkärin, joka teki minulle testit: miten hermoni ja koordinaationi toimii. Kauhukseni huomasin, että silmieni ollessa suljettuna en enää pystynyt saattamaan sormenpäätäni nenälleni vaan otsaan. Toistimme tämän kolmesti ja jokainen kerta sormi meni otsalle nenänpään sijaan.
Viimeistään silloin aloin pelätä pahinta.
Minut vietiin aivokuviin. Haluttiin poissulkea kasvaimet tai muut muutokset sekä mahdolliset verisuonitukokset. Viimeiseksi haluttiin ottaa myös selkäydinnestenäyte. Tästä näytteenotosta olen lukenut niin paljon epäonnistumisia, että tiesin, että se on itselleni vaikea käsiteltävä asia ja saati selviytyä siitä kunniakkaasti. Lopulta sainki kaksi annosta rauhoittavia, jotta testi oli mahdollista tehdä. Mielestäni näytteenotossa meni maksimissaan 15 minuuttia mutta nyt jälkeenpäin kuulin, että se kesti itseasiassa lähemmäs tunnin.
Testin alustavista vastauksista selvisi, että valkosoluissa on jotakin poikkeamia. Luvut eivät olleet hälyttäviä, mutta selkeästi yli normaaliarvojen.
Jouduin siis jäämään lopulta osastolle yöksi, tällä kertaa yksin. Sain vielä entistä vahvempia lääkkeitä suonensisäisesti ja ilmeisesti aloin olemaan jo niin "mömmöissä" että ollut enää täysillä mukana. Muistan syöneeni ja sen jälkeen nukahtaneeni. Se oli ensimmäinen yö viikkoon kun nukuin reilu 5h yhtäjaksoisesti.
Aamulla äitini tuli heti käymään osastolla tuoden aamupalaa. Sain jälleen tujuja lääkkeitä, ja niillä särky hellitti nopeasti mutta jälleen olin hieman "mömmöissä".
Tapasin kolmannen lääkärin, joka teki minulle viimeisen diagnoosin. Noh, periaatteessa diagnoosia ei ollut. Epäiltiin, että viikon kestänyt kipukohtaus oli monen osion summa. Jännityspäänsärky yhdistettynä kropassa olevaan virukseen.
Seuraavan viikon syön 14 lääkettä päivässä toivoen, että kipu ei enää _ikinä_ palaisi.
Kiitän lämpimästi Keskussairaalan henkilökuntaa asiantuntevasta ja potilaslähtöisestä hoidosta. Kaikki ottivat "erityisherkän" potilaan hyvin käsittelyyn ja osasivat sanoa juuri oikeat sanat oikeilla hetkillä.